I bought a disposable camera, I believe it was branded Lomolitos, that had a red plastic flap you could bend over its meagre flash, and the flash would become red. For no apparent reason. I carried it around for a while and took pictures with friends, and especially my brother who was visiting. For some months I just had the camera lying around after I had finished all the snaps. I would forget it on the bottom of my bag. I had to slightly go out of my way to get them developed, and I kept postponing it.
The pictures are grainy and unclear. You have to slightly struggle to recognize the place they were taken in, work it out by what went on at that time. People’s faces are blurred, dull surfaces, their expressions not apparent. You can’t make out much of the details. Not unlike my thoughts of that time.
» No comments.Bradford Cox on yksi pop-musiikin luovimpia artisteja, yksi harvoja joka onnistuu kolistelemaan raja-aitoja ja tuottamaan samalla lähestyttävää ja nautittavaa musiikkia. Cox laulaa kuin eläväisempi rock-versio Trickystä, huokaillen ja antaen ässien sähähdellä ja rähistä. Keikalla hän polkee jonkinlaista kaikulaitetta edessään, joka levittää äänen eteeriseksi nauhaksi taustalle. Tämä luo kummallisen vaikutelman: Cox vääntelee naamaansa ja tuntuu huutavan, mutta sanat saapuvat myöhässä ja pehmeämpinä, jääden ilmaan kiertämään. Näkyvä ja kuuluva tuntuvat kulkevan eri tahdissa, kuin 90-luvulla katsoessa elokuvia tietokoneelta. Keikka noudattaa suureksi osaksi Cryptogramsilta tuttua kaavaa. Terävä grungepop, jossa mekaaninen rumpali lyö kuin rumpukone, katoaa välillä suhiseviin, muodottomiin äänivalleihin, niin kuin Radio Helsinki katoaa Lahden moottoritiellä.
» No comments.
